Onpa ulkona kylmä, tuulikin lisää roimasti purevuutta. Kylmä on myös sisälläni. Tunnen eläväni, tunnen lämpöni mutta se sama hymy, ilo, tunne mikä oli ennen äidin kuolemaa, se on kadonnut! 28 helvetillisen pitkää päivää surua takana. Toisaalta arjessa kynsin hampain kiinni pitäminen on pitänyt minut myös järjissäni. Niin kauan kuin on kädet täynnä töitä, niin kauan pystyn "jättämään" surun taka-alalle! Mutta kun se hiljaisuus iskee niin iskee myös ikävä, kipu ja ääretön suru. Juttelin eilen vaimolleni saunan lämmössä, koitin kuvailla olotilaani. Tiedä sitten sainko mitään ajatuksellisesti ulos vaikka tiedän että hän jos joku tuntee sen mitä tunnen. Nuorimman lapseni kummitäti on ollut mamman kuolemasta lähtien meillä, auttanut, tukenut, itkenyt ja nauranut kanssamme. Kuinka upea ihminen vierellämme kulkeekaan <3 Kiitos Johanna <3  Kävin töistä tullessani äidin ja isän haudalla, juttelin hetken ja itkin! Poislähtiessäni kuljin erään erittäin pienen hautakummun ohitse! Vaikka minun tuskani on valtava en edes uskalla kuvitella sitä tuskaa mitä ovat tuon pienen enkelin isä, äiti, omaiset tunteneet kun rakkaansa ovat hyvästelleet. Kuinka paljon surua mahtuukaan ihmisen sydämeen, kuinka paljon surua se sydän sitten kestää! Voin vain mielessäni rukoilla myös tuolle perheelle paljon voimia, toivottavasti heilläkin vielä joskus suru muuttaisi muotoaan <3 Elämä on ollut ja tulee olemaankin varmasti elämisen arvoista...sitä en epäile mutta tätä kaikkea on vain vaikea välillä ymmärtää...