Vaatetus hautajaisiin. Jotain arvokasta, mustaa, lapsille käy myös sininen...miten puuduttavaa tehdä asiaa johon ei ole valmis. Ei ole vanhin tyttärenikään. Taisi tänään ymmärtää sen että tämä tosiaan on lopullista, ei mammaa enää ole. Mistä löydän ne oikeat sanat lohduttaakseni pientä lasta suuressa surussa kun en itsekkään tiedä miten tästä oikeesti edes selviää. Siinä me sitten bussipysäkillä itkettiin yhdessä toisiamme halaten. Tuli viikon kiukutkin ulos siinä samalla. Puku olisi tuossa edessä, pitäisi kokeilla sitä...jotenkin toivon että kinnaisi jostain niin ei tartteis sitäkään pukea. On kuin toisella olalla istuisi hyvä ja toisella paha, tappelevat siinä keskenään mikä on tässä tilanteessa oikein, mikä väärin! Huomenna kaikesta tästä on jo kaksi viikkoa, kaksi viikkoa siitä kun minusta tuli orpo..ei äitiä, ei isää! Olisin tarvinnut molempia vielä kauan, lapseni olisivat tarvinneet. Loppuviikko on kyllä niin loputtoman täynnä tekemistä että mahtaakohan sitä edes ehtiä suremaan (voiko sellainen olla edes mahdollista?) Päässähän se takoo koko ajan, jopa niinä pieninä hyvinä hetkinä...taidan lähteä sitä pukua kokeilemaan, pakon edessä. Laittelen vielä kirjoittamani äidille kirjoittamani kirjeen...