On outoa. Katselen taivaalla loistavaa kuuta ja mietin miten pitkä matka on sinne mihin ei silmät näe. Äitini, yksi elämäni tukipilareista, menehtyi äkillisesti kaksi viikkoa sitten. Sanotaan että ihminen aloittaa surutyön välittömästi asian sisäistettyään. Itse epäilen etten ole sen pintaa vielä edes raapaissut. En ole yksin surussani, ympärilläni on vaimo ja lapset, kolme vanhempaa sisarusta sekä lukematon määrä ystäviä. Silti jokin sisälläni mieltää surun niin yksityiseksi etten julkene sitä surra ulos. Itken kyllä, huudan mutta niiden rinnalle on tullut myös luominen. Minä joka en ole koskaan kirjoittanut kuin muutaman rivin sekavaa tekstiä teiniaikoina rytätyn kassakuitin taakse kirjoitan nyt kirjeitä, tosin vastaanottaja ei enää kulje rinnallani. Hän on nimittäin menehtynyt äitini. Yritän tämän blogin kautta saada suruani auki, kirjoittaa kyyneleeni ja tallettaa iloni. Teen tämän lasteni vuoksi sillä joskus kun minusta aika jättää haluan näyttää heille että sydämen murskaavasta tuskasta selviää, kunhan suree surunsa ajan kanssa ja omalla tavallaan. Tästä se alkaa, minun suruni ja sen kanssa elämään oppiminen <3